Minä ja Crossfit

No niin, sitten tarina nimeltä minä ja Crossfit. Laji taitaa olla aikamoiselle aallonharjalla Suomessa ja hyvä niin. Kyseessä on todella hyvä laji, jolle suo harrastajia niin paljon kuin mahdollista. Laji ei ole helppo, mutta ihanan siitä tekee se, että treenien skaalaus on mahdollista jokaisen tason mukaiseksi. Tämä vaatii toki ammattitaitoisen valmentajan, joka ymmärtää mitä kukin on kykenevä tekemään, muttei päästä ketään liian helpolla.

Itse en koskaan ole treenannut niin sanotusti laillistetulla salilla, joka maksaisi lisenssimaksut Crossfit-nimen käytöstä. Vierastan periaatetta, jossa yksi instanssi voi omistaa urheilulajin. Kuka ihme voi omistaa kokonaista lajia? Eihän uimahallitkaan maksa lisenssejä tai yleisurheilukentät. Treenasin siis lisensioimattomalla salilla 4 kuukautta kaupungissa nimeltä Wien. Tuona aikana kunto kasvoi huimin harppauksin. Voimaa minulla on aina ollut, mutta Olympinostot olivat minulle teknisesti aivan uusi juttu. Pystypunnerruksissa rokkasin, olihan "Bodybuilding" ajoilta rakkain lihasryhmäni juurikin olkapäät :) Mutta kroppa muutti muotoaan, vatsalihakset saivat aivan uutta potkua, samoin perässä laahanneet jalkani. Voisin sanoa, että tuon 4kk jälkeen olin aika kone WallBall-heitoissa, Air-squateissa (normaali kyykky ilman painoja) ja kyykkypidoissa. Nautin ja kärsin, voisin sanoa.

Mikko Salo, Crossfit Games Winner 2009, Kuva: Lainattu

Toinen asia mikä minut hiukan yllättäen CF:ssä hurmasi, on lajin yhteisöllisyys. Ei niinkään tulosten vertailu, en kuulu niihin, jotka tuloksensa taululle kirjoittivat. Vaan se toisten tervehtiminen, kannustaminen, treenien kauhistelu, selkää taputtaminen treenin jälkeen, hyvän olon tunteen jakaminen.  Täydellinen Zen-tila salissa, kun kaikki makaavat maassa henkeä haukkoen. On tehty jotain yhdessä, jokainen omalla tasolla, mutta päätyen samaan tilaan, kaikkensa antamiseen. Se tuntuu hyvältä ja sen voi lukea jokaisen silmistä. Me teimme sen yksin, mutta silti me teimme sen yhdessä! En olisi ensimmäisen päivänä kuuna uskonut, mikä voimavara minulle yhteisöstä muodostuu ja kuinka paljon jään sitä kaipaamaan. Olen toki aina tervetullut vanhalle salilleni ja varmasti tulen siellä vielä monesti vierailemaan. Mutta innolla odotan, että pääsen asettumaan joku päivä aloilleni ja löydän yhteisön, josta minun ei ihan heti tarvitse irrottautua :)
Minun matkani lajin parissa on vielä alussa, mutta tulen postailemaan pieniä infopläjäyksiä lajista, jolle on helppo menettää sydämensä. Nyt mennään siis kuitenkin voimakautta, joten varsinaisia Wodeja täällä ei paljon tule näkymään vielä vähään aikaan :)

Crossfit on siitä hauska laji minun mielestäni, että jokaista treeniä tehdessäni vihaan lajia koko sydämestäni. Ilma loppuu, lihaksiin sattuu eikä enää jaksa. VMP on ainut mikä kuvaa tuota fiilistä. Mutta sitten kun WOD on loppu, se tunne ja tajuaminen. A: ei se tulos nyt niin huono ollut ja no, hormonit hoitaa loput, sitä hyvän olon tunnetta. Siihen jää helposti koukkuun. Mutta lähinnä sydäntä minulle on edelleen ns. treenin alussa tehtävät voimaa lisäävät sarjat. Lyhyet kyykkysarjat, maksimien hakemiset, se tunne kun maastavedossa repii sen yli sata kiloa maasta, ah ihanuutta :) Se on elämää!